Olen pitänyt kovasti siitä, että saan kertoa asioita koirien näkövinkkelistä, mutta nyt kerron lyhyesti pääkohtia minun elämästäni koirien kanssa. Joku päivä vielä lisään blogiin minun oman sivun, kunhan kerkiän

Olen oikeastaan aina ollut koiraihminen. Ekalta luokalta lähtien koulumatkat meni aina koiria silitellessä, jos niitä vain sattui vastaan tulemaan. Hoitokoirana minulla oli hieman vanhempi japaninpystykorva Aslak, jota kävin toisinaan aina lenkittämässä, sillä omaa koiraa en saanut. Muistan noin kymmenvuotiaana (vuonna -98) kirjoittaneeni joulupukille; rakas joulupukki, tänä vuonna olen ollut erityisen kiltti siksi toivonkin lahjaksi karkeakarvaista mäyräkoiraa. Lista jatkui monine tarvikkeineen ja leluileen, joista olin piirtänyt kuvan. Ei tullut lahjapaketissa koiraa, mutta kinuaminen jatkui. Kahtena kesänä muutamia vuosia myöhemmin meillä oli kultainennoutaja Blusi hoidossa, ja itkuhan siinä aina tuli, kun koira lähti kotiinsa.

Kesällä 2000 vierailimme ahvenmaalla, jossa tutustuimme sekarotuiseen Tipsu koiraan, joka uskollisesti odotti isäntäpariskuntaansa hotellibaarin edustalla. Vietimme iltoja Tipsua silitelle ja lähtöpäivänä tuli itku Tipsun takia. Tällöin minulle ja siskolleni luvattiin koira. Keväällä 2001 meidän perheeseen oltiin valmiita ottamaan koira ja äitini otti yhteyttä kennelliittoon ja cavalier rotujärjestöön, sillä hetkellä ei ollut pentuja joten asia hieman jäi muhimaan. Ennen joulua siskopuoleni ilmoitti, että puolitoista vuotias kultsupoika oli vailla kotia. Harkinnan jälkeen päätimme, että Jesse otettaisiin meile kuukauden koeajalle.

Jesse todellakin koetteli meitä kolme viikkoa, kunnes äitini sanoi, että jos ei koira ala sopeutumaan ei se meille jää. Jesse oli nimittäin kuin kukko tunkiolla, eikä pahemmin käytöstapoja ollut. Tämän jälkeen Jesse-poika rauhoittui ja alkoi tahtojen taistelu! Muistan varmasti aina miten ensimmäisellä lenkillä koira veti isääni perässä ja ensimmäisellä metsälenkillä melkein itketti päästä koira vapaaksi, jossei se vaikka tulekkaan takaisin. Tulihan se, mutta monen kymmenen juoksuhepulin jälkeen.

Jesse ei ollut mikään helpoin koira, töitä saatiin tehdä paljon, jotta edes jonkin näköinen luottamus saatiin kohdalleen. Jessen kanssa harrastimme vaihtelevalla menestykselle koirakouluilua, huvikseen agilityä sekä koiranäyttelyitä kahden sertin verran. Jesse on edellen virkeä 10-vuotias eläkeiläinen ja asuu vanhempieni luona hyvin omantunnon arvoisesti eläen. Jessen harrastukseksi muodostui myös kaverikoiratoiminta, jossa "rauhallinen" herra pärjäsi ihan hyvin.

Miisaan tutustui reilun vuoden ikäisenä, kun aloin seurustella Antin kanssa. Tämän vauhdikkaan neidin kanssa on myös saatu tehdä töitä ja Miisasta onkin tullut mahtava koira. Sen kanssa on niin helppo harrastaa, kun miellyttämisen halua ja sitä tekemisen halua Miisalta löytyy. Olen kovin tykästynyt Miisan ulkonäköön sekä ennen kaikkea luonteeseen. Miisan kanssa pääsin myös harrastamaan sekä ennen kaikkea kilpailemaan agilityssa, sillä Jesse oli siitä jo eläkkeellä.

Miisan kautta ymmärsin, että olen terrieri-ihminen. Pidän siitä, että koira on reipas ja siitä löytyy sitä ärrimäistä luonnetta. Vaikka koira on pieni, siltä löytyy potkua. Rotuun olen täysin ihastunut! Siitä se ajatus sitten lähti, että mitä jos vihdoinkin oma pentu! Ennen omaa koiraa ja Jessen aikana sitä tuli kierrettyä nimittäin kaikkien tuttujen kasvattajien ja ihmisten luona joilla oli pentuja...

Noin reilu vuosi sitten soitin Jaanalle ja kerroin, että olisimme kiinnostuneet kotia vailla olevasta sijoitusnartusta. Olen kuullut, että sijoitusnarttu ei aina ole järkevä valinta, mutta tiedän että Jaanan kanssa asiat sujuu ja on kyllä mahtavaa, että on niin hyvä kasvattaja sattunut, että hänelle voi soittaa mistä tahansa asiasta. Oli mukavaa kuulla, että hän antaa mielellään pennun meille. Kun pennut oli viisiviikkoisia menimme katsomaan niitä ekan kerran ja ihastuimme häntämerkkiseen tyttöön. Kahden viikon jälkeen haimme Nellin kotiin!

Pentuaika oli toisaalta ihanaa ja toisaalta niin ärsyttävää. Ihana pennun tuoksu, ei niin ihana pökäleen tuoksu, loppumaton määrä pusuja ja ulkoilukertoja. Pientä pintaremonttia sekä hermojen menettämistä. Nellin kanssa ollaan vasta alkutaipaleilla ja katsotaan mihin elämä meitä kuljettaa, ainakin agilityyn. Nellistä on tavallaan tullut (vai olenko siitä tehnyt?) sellainen mamman mussukka, joka tulee lähelle ja haluaa olla sylissä. Ja sellaista koiraa olen pienestä asti halunnut. Minulle molemmat neidit ovat yhtä tärkeitä ja molemmilla on omat ihanat keinonsa saada minut ärtymään... Jesse on se joka jää ulkopuolelle, mutta yritän nähdä herraa viikoittain.

Tänään agilityharkoista tullessa tuli niin hyvä olo, miten onnekas olenkaan koirieni suhteen ollut ja toivottavasti tulen vielä olemaan. On jotain mistä on ylpeä, jotain jotka tekevät joka päivä onnelliseksi sekä päivittäin näiden kahden kanssa ei tule naurua puuttumaan.

Tälläisiä tarinoita tällä kertaa

-JeNNa-